Jotain hyvää 0

Työnantajamme kannustaa meitä tänä vuonna tekemään hyväntekeväisyyttä, itsenäisen 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Päätin kantaa oman korteni kekoon, sillä hyväntekeväisyyden kohteeni valinta oli selvä, suorastaan itsestään selvä, lapset. Lapset valikoitui tunteet edellä, oma rakas 4-vuotias tyttäreni mielessä.

Tarkoituksemme oli alun perin tehdä hyvää isommalla porukalla, mutta suunnitelmamme eivät toteutuneetkaan, ja koska vuoden loppu alkoi häämöttää, päätin valita kohteeni yksin. Eräänä marraskuisena maanantaina hakiessani lastani hoidosta, kysyin Nakkilan päiväkoti Kuperkeikan johtajalta Marjo Uusitalolta avun tarpeesta. Apu oli tervetullutta ja Marjo ehdottikin, että tulisin leipomaan karjalanpiirakoita lasten kanssa. Miten täydellinen idea! Satakunnan Osuuskauppa tarjosi ainekset ja päiväkoti järjesti tilat leivontaan. Avukseni pyysin hyvän ystäväni Jonna Suomalaisen, jonka kanssa olemme aiemminkin leiponeet karjalanpiirakoita yhdessä. Jaamme Jonnan kanssa myös yhteisen työnantajan, joten hyväntekeväisyyden tekeminen oli myös hänelle luontevaa.

Keitin riisipuuron edeltävänä iltana kotona ja seuraavana aamuna lähdin tyttäreni iloksi hänen kanssaan päiväkotiin. Ajatuksella ollaan leikitelty, että jonain päivänä jäisinkin hoitoon, enkä lähtisi töihin ollenkaan ja tässä sitä oltiin. Pääsin aitiopaikalle näkemään päiväkotiarkea, kun istuin lapseni ryhmän aamupalapöydässä, ja mikä parasta, myös minä sain puuroa! Aamupuuron jälkeen alkoi minun työni. Ajatuksena oli, että itse kaulisin pohjat ja laittaisin puurot, näyttäisin rypytyksen ja Jonna saisi paistaa sekä voidella piirakat. Aloitimme pienimpien ryhmästä, ja saimme leipomisseuraksemme hämmentyneen oloisia 1-2-vuotiaita. Ryhmät vaihtuivat luontevasti ja piirakoita syntyi tasaiseen tahtiin. Oli lapsia, jotka tekivät vain yhden piirakan ja lapsia, jotka olisivat halunneet jäädä rypyttämään lisää. Vain muutama yritti pyörittää piirakan nyrkkinsä sisään ja vain yksi olisi halunnut maistaa raakaa piirakkaa. Joku oli järkyttynyt tiedosta, että piirakka sisälsi puuroa ja joku olisi halunnut kertoa kaiken mahdollisen itsestään. Lapset olivat ihania ja hoitajat tekivät mahtavan työn ryhmien vaihtuessa. Piirakoista tuli ihanan persoonallisia, jokaisesta tekijänsä näköisiä.

Valmiit karjalanpiirakat pääsivät välipalapöytään, johon itsekin istuin. Jännityksellä odotin, mitä pikkuleipurit olivat leipomuksistaan mieltä. Pojalle, jolle ei puurot maistu, upposi oma karjalanpiirakka. Joku lapsista huikkasi, että on tosi hyvää. Työni oli tehty ja se tuotti jotain tosi hyvää.

Kuullessaan hyväntekeväisyystyöstäni, otti Päivi Mäkinen Matomäen koulusta yhteyttä. Lupauduin heillekkin leipomaan, tällä kertaa tyttäreni Hilda pääsi mukaani töihin. Keitin jälleen puurot kotona ja ajelimme ajoissa koululle valmistelemaan pohjataikinaa. Esivalmistelin pohjia päiväkotia enemmän, koska nyt minulla oli jonkinlainen aavistus päivänkulusta. Luotin myös siihen, että koululaiset ottaisivat leipomisen enemmän omiin käsiinsä. Aloitin viidennen ja kuudennen luokan oppilaiden kanssa. Lyhyen opastuksen jälkeen he tehtailivat piirakat niin, ettei minun tarvinnut kuin vahtia tuotoksia uunista. Välituntien aikana valmistelin lisää pohjia ja sama toistui myös nuorempien luokkien kanssa. Oppilaat olivat reippaita ja oma-aloitteisia. Suurimman vaikutuksen teki poika, joka kauli pohjia ja jäi leipomaan piirakoita muiden lähtiessä syömään. Hän kertoi leipovansa usein kotona ja minun sydämeni suli. Viimeinen ryhmä pääsi maistelemaan uunituoreita piirakoita, enkä voinut olla hymyilemättä, kun opettajat kielsivät hakemasta kolmatta. Työni oli jälleen onnistunut ja tuottanut jotain tosi hyvää.

Matomäen koulu tarjosi päiväkodin tavoin lounaan ja oli melkoisen nostalgista istua ruokalassa syömässä. Koulu on ihanan pieni ja sympaattinen ja henkilökunta mielettömän mukavaa. Vanhemmat saavat olla siellä opiskelevista lapsistaan ylpeitä!

Kiitos päiväkoti Kuperkeikka ja Matomäen koulu, kun mahdollistitte hyväntekeväisyystyöni. Kokemus oli antoisa ja opettava!

Leave a Reply